Itsenäisyyspäivän puhe

Arvoisa juhlayleisö,
tänään on Suomen itsenäisyyden 105. vuosipäivä.

Tänä vuonna Ukrainan kohtalo on koskettanut meitä suomalaisia erityisesti. Sota tuli maantieteellisesti lähelle. Lisäksi asetelma siitä, kuinka suuri Venäjä raatelee pientä Ukrainaa muistuttaa meitä omasta menneisyydestämme. Olemme kokeneet saman.

Suomen turvallisuusympäristö muuttui perusteellisesti Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Kansan ja päättäjien mielipide muuttui Nato-jäsenyyttä puoltavaksi hätkähdyttävän nopeasti ja selvästi. Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth vastasi Nato-kysymykseen haastattelussa vuonna 1999 siteeraten erästä Mannerheim-risti ritaria “Törmäilemällä tapattaa ittensä hyvin helposti. Täytyy kattoo ensin minne menee ja sitten kun reitti on selvä niin sitten nopeasti.” Tämä oli hänestä hyvä ohjenuora niin sodan kuin rauhan aikana ja pätee myös poliittisia päätöksiä tehdessä. Natoon liittymisestä hän vielä lisäsi “Älkää törmäilkö, mutta älkää sulkeko ovia. Kuka tietää millainen on tilanne maailmassa tulevina vuosina. Jeltsinin jälkeen valtaan voi nousta joku saamarin intoilija, joka meinaa, että kyllä minusta tulee vielä Pietari Suuri, jonka visio oli laajentaa Venäjä Atlantille. Venäjä on arvaamaton. Jos haluaa rauhaa on valmistauduttava sotaan, se ei ole sotakiihkoilua.” Kuinka osuvasti sanottu näin jälkikäteen katsoen.

Ja näiden neuvojen mukaan Suomi on toiminut. Emme ole purkaneet puolustusjärjestelmäämme niinkuin Ruotsi. Me olemme varautuneet. Suomen puolustus on perustunut ja perustuu jatkossakin vahvaan maanpuolustustahtoon, yleiseen asevelvollisuuteen, laajaan reserviin, koko maan puolustamisen periaatteeseen ja kokonaisturvallisuuden toimintamalliin. Vahvan maanpuolustustahtomme taustalla on rakkaus isänmaata kohtaan. Meillä on jotain minkä puolesta taistella. Oma maa, kieli ja kulttuuri, sanan vapaus ja demokratia.

Itsenäisyys ei ole ollut meille itsestäänselvyys, vaan se on vaatinut suuria uhrauksia. Kansallisen olemassaolomme merkittävin perusta ovat ne ihmiset jotka puolustivat itsenäisyyttämme talvi- ja jatkosodassa. Sotaveteraanit, miehet ja naiset rintamalla, lotat, pikkulotat ja kotijoukot, ne emännät lapsineen, joiden harteille jäi kaiken kannatteleminen, kun suurin osa miehistä oli poissa. Kaikki he pelastivat tämän maan ja vielä jälleenrakensivat sen. Suomen kansa toipui sodasta työtä tehden ja perheitä perustaen. Meidän tehtävänämme on kiitollisena, kunnioittaen varjella sitä minkä he meille soivat ja varmistaa ettei muistot himmene.

Koulu on erittäin tärkeä instituutio kansallisen yhtenäisyytemme ja perinteidemme ylläpitäjänä, mutta valitettavasti on paljon kiinni rehtorin ja opettajien motivaatiosta kuinka paljon he ottavat esimerkiksi itsenäisyyspäivän osaksi kouluopetusta. Kun itse kävin Paavolan koulua, opettajamme kertoi omista sotakokemuksistaan ja kaksi sotaveteraania kävi koulussamme vierailulla kertomassa tarinansa. Se oli arvokas kokemus, sillä tarina ihmiseltä ihmiselle välittyy vahvemmin kuin tekstit kirjojen sivuilla. Sodan kokeneet käyvät kuitenkin vuosi vuodelta vähiin, eikä tällaisia vierailuja tietenkään koronankaan takia ole voitu järjestää.

Satuin olemaan eilen lasteni koululla käymässä kun heidän itsenäisyyspäiväjuhla oli alkamassa. Sain rehtorilta luvan osallistua tilaisuuteen. Koko koulu kokoontui liikuntasaliin. Ensin laulettiin seisaaltaan Maamme-laulu. Sen jälkeen kolme oppilasta kertoivat vuorollaan historian kulkua itsenäistymisen vuodesta, sisällissodasta, talvi ja jatkosodasta, EU:hun liittymisestä ja parin lauseen verran kuinka hienoa on että meillä on vapaa maa. Lopuksi kuunneltiin Finlandia-hymni. Itsenäisyyspäivä oli kuitattu alle vartin aamunavaustilaisuudella. Toki en voi tietää kuinka paljon opettajat luokissaan erikseen ottivat esille itsenäisyyden teemoja. Olin yllättynyt, että itsenäisyyspäivää juhlitaan koulussa nykyään niin vaatimattomasti. Rehtorikin oli sitä mieltä, että jotain enemmän voisi jatkossa järjestää.

Eilisessä esityksessä oli nykyopetukselle tyypillisesti osallistettu lapsia. Eli mahdollisimman vähän ohjausta, jotta lapsen oma ääni tulee kuuluviin ja saa tehdä esityksen omanlaisella tyylillä. Ajatuksena hieno, mutta liiallinen lasten osallistaminen ei ole lapsille hyväksi. Opettaminen ja kasvattaminen on opettajien ja vanhempien tehtävä. Sitä ei saa sysätä lasten vastuulle. Selkeät juhlapyhien kaavat ja perinteet tuovat kansallisen yhteyden tunnetta. Se että tuntee kuuluvansa johonkin on vahva kasvualusta. Turvallinen, vakaa ja pysyvä.

Tänä päivänä pelätään ehkä liiaksi, että mitä jos joku lapsi ahdistuu sodan ajatuksesta. Lapsi ei ahdistu, jos asioista kertoo ikätasoisesti. Esimerkiksi tarinan tai laulun kautta. Sitä paitsi itsenäisyyspäivän asiat saavat ja niiden pitääkin herättää tunteita. Tuntemalla meistä tulee empaattisia ihmisiä.

Itse en ole sotaa kokenut, mutta vahva kosketuspinta siihen löytyy. Minut nimittäin kasvatti karjalan evakko. Kasvatusäitini oli todellinen tarinan kertoja. Oli ihana kavuta hänen syliinsä ja sanoa “Kerro taas..” Hän kertoi onnellisesta lapsuudestaan Karjalassa. Arki oli jatkuvaa uurastusta eikä rahallista vaurautta ollut, mutta rakkaudesta ei ollut pulaa. Perheen kiltit, mutta rasavillit lapset tekivät kolttosiaan. Milloin leikkivät sirpillä, polttivat teet tupakkana tai muuta pöhköä. Kasvatusäitini rakkain muisto oli se kun äitinsä lauloi häärätessä ja terva tuoksui kun isänsä tervasi venettä. Niihin tarinoihin ei kyllästynyt ja sylin lämmössä oli hyvä olla ja kuunnella. Hän kertoi hauskoja ja rakkaita muistoja, mutta myös, menetetyistä sisaruksista, evakkoon lähdöstä ja pommikoneista.

Heidän kotinsa oli Korpiselän Riekkalassa. Vuonna 1939 Suomen itsenäisyyden 22.-vuosipäivänä nimismies tuli aamu viideltä sanomaan, että vihollinen oli tulossa vain 10 km päässä. Lapset herätettiin ja heille laitettiin yöpaitojen päälle takkeja ja vilttejä, koska ei ollut aikaa pukeutua. Uuniin jäi paisti ja pöydälle taikina kohoamaan. Oma koti oli jätettävä, eikä ollut aikaa pelastaa mitään mukaan. Pauke ja jytinä oli hirveä ja pakkanen kova.

Sodassa moni menetti läheisensä. Karjalan evakoille lisätaakaksi jäi ikuinen suru kotiseudun menettämisestä. Jäljelle jäivät vain muistot. Minä myötäelin kasvatusäitini ikävää ja niiden tarinoiden kautta opin arvostamaan niin pieniä kuin suuriakin asioita.

Kasvatusäitini koki elämässä sodan lisäksi myös muita traagisia asioita, mutta silti hänellä oli iloinen, elämän myönteinen asenne. Häneltä opin muun muassa antamisen ja auttamisen ilon, tomeruuden ja työteliäisyyden tärkeyden, sen että kaiken voi korjata, eikä ruokaa saa haaskata, että ketään ei jätetä ulkopuolelle ja että lasten on saatava toteuttaa itseään. Hänen arvosa ja asenteensa eivät horjuneet elämän koetellessa ja se oli esimerkillistä. No, olihan hän pikkulotta.

Meidän kaikkien velvollisuus on kertoa sukumme tarinat sukupolvelta toiselle ja mielellään myös kirjoittaa talteen. Tarinoita on yhtä monta erilaista kuin on sodan kokeneitakin. Jokaisella heistä on omat kokemuksensa ja kaikki näistä ovat yhtä arvokkaita kerrottavaksi. Sota-ajan kirjeissä huokuu toivo ja kaipuu. Ikävä on käsin kosketeltavissa. Rakkautta on sanoissa tai vähintäänkin rivien väleissä. Selväksi tulee mikä elämässä on tärkeintä.

Tämän päivän nuoret voivat erittäin huonosti. Jotta nuoret selviäisivät vastoinkäymisistä autetaan heitä ammentamaan voimaa kansakuntamme historiasta, asenteista ja arvoista. Tärkeää on tietenkin, että jokainen oppii lukemaan ja laskemaan, mutta yhtälailla tärkeää on, että jokaisella nuorella olisi terve itsetunto, hyvät käytöstavat ja vuorovaikutustaidot ja uskoa tulevaisuuteen. Nuorille on opetettava, ettei hyvinvointi tule tyhjästä. Vastuu ja velvollisuus Suomen ja suomalaisten hyvinvoinnista on meillä kaikilla. Älkää kysykö mitä maanne voi tehdä teidän puolestanne vaan mitä te voitte tehdä maanne hyväksi. Koti, uskonto ja isänmaa ovat mielestäni edelleen vahva arvopohja hyvään elämään.

Jotta osaisimme oikein rakentaa tulevaisuutemme, meidän täytyy tuntea historiamme. Siten teemme myös kunniaa menneiden sukupolvien työlle. Tällä hetkellä yhteiskuntamme suurin uhka on nopeasti lisääntynyt eriarvoisuus. Se jakaa ihmisiä niihin, jotka pärjäävät, joita huolettavat enemmän globaalit uhat jos oma arki ei horju ja niihin, jotka eivät enää yksinkertaisesti pärjää, vaikka kuinka yrittäisivät. Tämä eriarvoisuuden lisääntyminen jakaa kansaa ja johtaa ääripääajatteluun. Kansakuntamme suurin uhka onkin sisäiset ristiriidat, eivät ulkoiset. Ulkoisten uhkien keskellä kansa kyllä yhdistyy ja seisomme isänmaan puolesta yhtenä rintamana.

Tulevaisuuden Suomi rakennetaan pitämällä huolen, että kaikki pysyvät mukana, että veljeä ei jätetä. Jokainen ihminen on arvokas ja vain yhdessä olemme vahvoja.

Vaikeina aikoina voimme ammentaa voimaa muistelemalla sitä rohkeutta, sitkeyttä, peräänantamattomuutta, kurinalaisuutta ja syvää veljeyttä ja vastuuntuntoa jota Suomen itsenäisyyttä puolustaneet veteraanit osoittivat. Heidän ansiostaan asumme itsenäisessä maassa ja saamme juhlia vapaata kotimaata. Kiitos ja kunnioitus heille.

Hyvää itsenäisyyspäivää!


(Mimmi Ruusunen, Paattisten Itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2022)